No niin johan minä olen kaksi pitkää vuodatusta aiheesta kirjoittanut, mutta kun unohtui vallan mainita että isänikin syyllistyi monien käyttämään vanhojen asioiden kaiveluun muutenkin kuin vain tuota perintöasiaa tulkitsemalla. (jos muuten olisin silloin tiennyt minkä jupinan mm. eräät kahvikupit voivat aiheuttaa, niin olisin luultavasti rikkonut ne siinä paikassa tai myynnyt pois!) Kaksi vuotta sitten isäni, tai siis tämä Teppo Laurikainen, joka ei tiedä onko hän isäni vai ei, täytti 80 vuotta. Minä häntä ilahduttaakseni puhuin Helena-tyttöni autollaan viemään minut Somerolle; mukana oli kakut ja pullat ja lahjat. No kun en ollut tulostani mitään ilmoittanut niin eihän hän kotonaan ollut, vaan kapakassa. Pitkän etsimisen jälkeen hänet löysimme, sillä Somerolla on yllättävän monta juottolaa. Löysimme ja kyyditsimme kotiin, keitimme kahvit ja teet ja juhlimme siis hänen syntymäpäiviään. Nyt sain kuulla että nuuskimassa olin käynyt ja ihan vääränlaisia lahjoja olen hänelle aina hankkinut, kun olen noita dekkareita ostellut. Niin ...vaikka aiemmin hän itse on sanonut niistä pitävänsä! No hyvä kumminkin kun tuli nyt ilmi, sillä olen ajatellut että pitäisi nyt tulevana kesänä käydä vanhusta taas katsomassa, kun minulla nyt on tuo ajokorttikin....mutta empä nyt tietenkään mene enää nuuskimaan.

Ja minun vaivani ja särkyni eivät nyt ole mitään, mutta kun hän nyt joutuu itse huushollaamaan ja pyykkinsä pesemään ja siivoamaan, niin se se vasta on vanhalle miehelle rasitusta! Niin mutta, itsehän hän on sinne Somerolle halunnut jäädä!  Ja niin edelleen....pitkä oli, kovin pitkä, minun syntieni luettelo eli että suunnilleen kaiken olen elämässäni väärin tehnyt ja ihan vaan eivan ilmeisesti hänen kiusakseen tai harmikseen! Jotta semmoinen äijä tämä Laurikaisen Teppo!

Itse asiassa kun nyt oikein tarkkaan tätä soppaa mietin, niin minkä ihmeen takia tämä äijänkäppynä nyt niin suunnattomasti tuosta perinnöstä (hänen joskus jälkeensä jättämästä) oikein vaahtoaa? Hänen asuntonsa oli perin vaatimaton. Siisti oli kyllä, mutta vanha laverisänky, kulunut sohva, vanha, pieni televisio,vanha iso, rohjo sohvapöytä ja iso, ilmeisesti vanha ruokapöytä, toimittamassa kirjoituspöydän virkaa; vaatimaton kirjahylly jossa n. puolensataa kirjaa ja se ikivanha palkintokaappi, missä hänen nuoruudessaan saamansa urheilupalkinnot - hänen suuret aarteensa! Eteisessä oli mummun jalallinen arkku ja siinä se sitten olikin, herran valtakunta. Seinillä kaksi taulua. Hän tupakoi koko ajan...luultavasti nukkuessaankin, ja asunnossa tarvitsi melkein veistä eteenpäin kulkiessaan, niin sakeaa oli ilma! Ei siellä, mummun arkkua lukuunottamatta, ole mitään mikä minulle edes kelpaisi, vaikka vaatimaton olen minäkin. Mutta ihan periaatteessa aion pitää rintaperillisen osuudestani kiinni ja nostan suuren mekkalan jos minut aiotaan ohittaa, ne huonekalut, mitkä sitten ehkä perin kippaan kyllä oitis lähimmälle kaatopaikalle, mutta ihan periaatteesta nyt vaan.... Itse asiassa luulen, ei minä oikeastaan tiedän, etteivät Lasse tai Laura huolisi siitä asunnosta yhtään mitään vaikka ne kultavaunuilla heidän ovelleen kärrättäisi, sen verran tyylitietoisia nuoria he ovat! ja ne palkinnot sitten, jotka hän suunnistajana on voittanut; niillä ei ole kuin romuarvo. eihän kukaan toiselle ihmiselle signeeratuilla palkintopytyillä mitään tee, eivätkä ne ole minkään arvoisia muutenkaan. Sellaisia on maailmalla niin paljon, etteivät antiikkiliikkeetkään niitä mielellään myytäväkseen huoli. Mutta en minä sitä hänelle sanonut, en edes nyt, vaikka hän olisi sen ehkä ansainnut, voinut vanhan miehen suurta illuusiota särkeä.....nuo palkinnot kun ovat -Raijan tekemisen lisäksi- ainoa mitä hän on elämässään aikaan saanut!! Minun tekemisenhän hän nyt kiistää ja ehkä hyvä niin...ehkä en haluakaan olla enää minkäänsortin Laurikainen. Hm, siinäpä vasta idea, vaihtaisinko nimeä minäkin, kerran elämässäni....tekeväthän jotkut niin montakin kertaa elonsa aikana????