Sukulaisuus jonkun ihmisen kanssa tarkoittaa että sinun pitää tiettyyn rajaan asti kestää ja sietää häntä; karvoineen kaikkineen. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, eivätkä serkkujaan tai tätejään ja naimisiin mennessäsi saat aina sen aviopuolisosi lisäksi myös hänen sukulaisensa kestettäväksesi - halusit tai et.

Mitä voi kasvaa lapsesta, joka 5vuotiaana kuulee olevansa lehtolapsi ja äpärä ja 6vuotiaana tietää että mitä se tarkoittaa; tietää että on syntynyt vahinkolaukauksena, ei ole toivottu eikä suunniteltu. Häntä ei kukaan rakasta, jopa oma äiti uuden rakkauden löydettyään, jättää lapsen Helsinkiin sairaalaan vieraiden ihmisten hoidettavaksi ja lähtee....sille tielleen uuden miehen matkaan....menee vuosia ennenkuin lapsi uudelleen tapaa äitinsä ja silloin, ...voi niin silloin äidillä on jo toinen, uusi vauva sylissään, eikä äiti enää ota "isoa tyttöä" syliin. Mitä voi kasvaa lapsesta, joka koko ikänsä ikävöi rakkautta, saamatta sitä koskaan aidosti osakseen edes omilta vanhemmiltaan!

Minä olin sellainen lapsi. Minä kasvoin VELVOLLISUUDEN tiukassa ilmapiirissä; mummuni ja vaarini mielestä heillä oli velvollisuus hoitaa minut, poikansa tyttären. Mutta velvollisuus ei ole samaa kuin rakkaus. Kyllä minusta huolta pidettiin, oli puhdasta ja oli ruokaa ja oli leluja ja muuta maallista mammonaa, mutta en minä sitä koskaan niin kovin arvostanut, sillä se oli kaikki sitä VELVOLLISUUTTA! ja sitä minä inhosin, minä olisin halunnut RAKKAUTTA. Minä opin kyllä selviytymään, elämä opettaa...niin oppivat lapset tämän päivän Irakissakin...ja lapset ovat näennäisesti hyvin sopeutuvaisia ja oppivaisia, mutta minä tiedän, että kyllä lapsiin jää haavoja ja arpia, jotka eivät parane! Ja tänään huomasin etteivät ne parane edes 62 vuodessa.

Isäni soitti. Hän asuu Somerolla ja on 82v. ja hiukan alkoholisoitunut, mutta asuu yksin ja hoitaa asiansa vielä täysin itsenäisesti. On suht koht terve ja leski kolmannesta vaimostaan. Minun äitini kanssa hän oli vain muodollisesti naimisissa, ei heillä koskaan mitään omaa, yhteistä kotia ollut vaan vihittiin vain jotta äitini, herra everstin tyttären maine ei kärsisi!!! Tai olisiko se ollut hänen äitinsä maine...??? jostain semmoisesta syystä he nyt vihillä kävivät. Toisen vaimonsa kanssa isälläni on yksi tytär ja myrskyisä avioero, josta kumpikaan ei vissiin ole vieläkään toipunut. (sen päätelmän voi tehdä kun heidän juttujaan kuuntelee!) Kolmas vaimo oli taiteilija ja otti ja kuoli, joten isästäni tuli leski.

Hän soittelee silloin tällöin ...joskus yölläkin. Minä olen aina ollut kiltti ja ymmärtäväinen lapsi ja kuunnellut milloin humalaisen örinää, milloin selvän ihmisen vittuilua. Mutta tänään meni yli....nyt sain tarpeekseni. Kirjoitan tämän tänne siksi, etten aio selitellä tätä juttua tämän jälkeen yhdellekään. En yksinkertaisesti pysty siihen. Olen kaikki nämä vuodet lähettänyt isälleni aina joulupaketin, syntymäpäiväpaketin, isänpäiväkortin yms. mihin minut on opetettu. Ja kuunnellut hänen, yksinäisen vanhan miehen puheluita, mutta rajansa kaikella.

Isä siis soitti: Hän on nyt tehnyt testamentin ja jättänyt siinä minut pois, kun hän ei ole oikein varma että onko hän minun isäni, kun ei ole mitään DNA-testiäkään koskaan tehty. Eikä hän ole ollut minun ristiäisissäkään ei hän ainakaan muista (aiemmin saamani tiedon mukaan hän kyllä on ollut läsnä ja valinnut minulle 8kaveriaan kummeiksikin. Opin heistä vain yhden tuntemaan.) Aiemmin hän on kyllä selittänyt että on merkinnyt oikein almanakkaansakin milloin minut on tehty ja nyt ei sitten ole siis ollenkaan varma, että mahtaakohan hän ylipäätänsä olla edes minun isäni!!!

No ei se vielä mitään ...mitäs minä maallisella mammonalla.... tänne ne jäävät kaikki kaikilta kumminkin kun ei siinä viimeisessä palttoossa ole taskuja! Hän jättää kaikki Raijan ja Raimon lapsille kun ei sinulla ole lapsiakaan, mikä lie vika sinulla sielläkin päässä. Ja oletko sinä ollut koskaan missään töissäkään...niin siis kauaa....ja asuntosikin olet myynnyt ja rahat tuhlannut (jaa oli pakko kun olin kauppaopistossa ja sitten piti opintolaina maksaa ja myöhemmin oli Sosiaalialan oppilaitoksessa ja taas piti  opintolaina maksaa.!) Kyllä minä olen töitä tehnyt vaikka enimmäkseen pätkätöitä, lastentarhassa, kouluissa, kirjastossa, puhelinvälittäjänä....voi monessa paikassa olen töissä ollut. Mutta Raija on ollut koko elämänsä yhdessä paikassa, pankissa ja pankki on kouluttanut.... ja hänellä on kaksi lasta ja hän on ne elättänyt (ai mitähän se hänen miehensä sitten on tehnyt??)

Mutta se pahin se oli se että; et sinä ole mikään Laurikainen, kun et ole mikään antavainen kuten Laurikaiset ovat, vaan ottavainen, sinä olet oikea rohmu! Kyllä minä silloin kun Eevan kanssa siellä kävin (minun 50v juhlat) että kyllä sinulla on ne kaikki kupit ja tavarat siellä!!!! MInä siis olen huono ihminen kun olen säilyttänyt itselläni isoäitini kahvikupit enkä ole niitä (NE ON NE KUULUISAT RUUSUKUPIT, joista on tässä suvussa =Laurikainen, riidelty aiemminkin ja joista minä olen sanonut, että rikon joka ainoan ennen kuolemaani, jotta niitä ei kukaan enää saa!) en siis ole niitä Raijalle antanut. Juu en ole antanut, enkä annakaan. Jotain sentään kuuluu minullekin. Eikä Raija ja Raimo niitä nyt tarvitsekaan, heillähän on Raimon perintönään saamansa hienoudet nyt kaikki tyyni. (sitä isä ei tosin tiedä, eikä ole koskaan Raijan kotona käynytkään, luulee vissiin Raijan jotenkin huonommin elelevän kuin minä ja siksi vaatii että minun pitäisi olla antavainen......ja pah.... kerran olen isältäni rahaa pyytänyt..lainaksi....en saanut ja toista kertaa en ole pyytänyt.

Ja mitä taas muuhun anteliaisuuteen kuuluu niin paljon olen elämässäni antanut: sängyt yksille tytöille, saappaat toiselle, syöttänyt ja juottanut olen vuoden kahta lasta kun äitinsä kävi koulua ja sitten nai opettajansa eikä ole sen koomin minua tuntenut. Kun on nyt Professorin rouva! Pari ihmistä on lähes ilmaiseksi asunnut luonani, muutamia lapsia hoidin öisinkin, oi paljon olen antanut ja antaisin uudelleenkin, vaikken kiitosta ole saanutkaan. Monet ovat olleet ne lapset ja nuoret, joita olen opettanut ja joille olen paketteja käärinyt ja monet ovat yhä tänäkin päivänä. Vaikkei minulla olisi euron euroa, niin joulupaketit ovat tyttöni ja poikani aina saaneet ja tulevat saamaan. Niin että se siitä anteliaisuudesta. Alli-mummultani opin - sen kirotun velvollisuuden lisäksi- että jokainen ihminen on saman arvoinen, jokaiselle pitää olla yhtä kohtelias ja tarjota parasta mitä kaappisi sisältää, sillä meidän ihmisten velvollisuus on olla hyvä lähimmäisillemme ja Jumalan asia on päättää kuka on minkäkin arvoinen. Hän oli tavallaan hyvä ihminen -tuo Alli-mummu- mutta hyvin täynnä velvollisuuksia, jonka vuoksi hän jäi hyvin etäiseksi.

Sinä sait kaikki....hän huusi puhelimeen....kaikki....minä en saanut mitään....ja tuolloin hän tarkoitti vanhempiensa perintöä. Oli testamentti, meille puoliksi meni kaikki, rintaperillisenä hän sai lakiosan eli puolet ja minä sen toisen puolen. Hänen osastaan otettiin vielä (jos oikein muistan summan niin se oli 20 000mk) mikä oli ihan oikein sillä ei hän ollut koskaan penniäkään maksanut vanhemmilleen minun hoidosta, eikä minulle mitään koulutus- tahi muuta rahaa antanut. Ja koska minulta nyt meni koti alta niin, lakimiehet päättivät että minä saan sen verran että saan asunnon. Minä en sitä päättänyt! En edes ymmärtänyt noita asioita silloin. Olin aivan kuin sumussa ja unessa, kun kaikki tuttu hävisi ja olisi ykskaks pitänyt osata kaikki; osata hoitaa raha-asiat, osata tehdä ruokaa, osata huolehtia kaikesta...enkä minä tietenkään osannut. Vaari sanoi aina ettei minun tarvitse, kun minä kumminkin menen naimisiin ja mies hoitaa sitten kaikki..... mutta en ole koskaan löytänyt sitä miestä...enkä mennyt naimisiin... Olisin kyllä halunnut.

Olisin halunnut edes sen oman tytön omaan syliini kun en koskaan saanut itse olla sylissä....

Sylin ja rakkauden kaipuu voi olla ihmisessä valtava vielä 62 vuoden jälkeenkin.

Minäkin olen nyt tehnyt testamenttini ja varmistan näin ettei, yksikään kippo eikä kappo eikä varsinkaan kahvikuppi tästä huushollista, päädy enää ikimaailmassa yhdenkään Laurikaisen/Tiaisen tahi muun isäni puolen sukulaisen kätösiin. Vaan jonnekin ihan muualle, jonkun sellaisen ihmisen haltuun joka arvostaa rakkautta pyytteettömästi, silloinkin kun se on rikkinäistä ja itkuista ....eikä sillä ole taskussa euron euroa! Sukulaisuus on liian usein velvollisuudella niin täyteen lastattu ettei rakkaudelle eikä ihmisyydelle jää sijaa.

Minulla siis oli isä....tai niin minä ainakin luulin.....mutta ei ole enää. Somerolla on tosin joku vanha mies 82v, mutta koska hän ei tiedä onko hän minun isäni niin olkoon Herran huomassa....minäkään en enää tiedä.....miten voisinkaan!!! Minä olen jo 62v ja kivun ja säryn runtelema ruumiini ei enää jaksa moista kuunnella. Eikö se mies tajua mitään, eikö se tajua että minä olen ollut koko ikäni sairas, että minua on särkenyt joka halvatun päivä, että ....ei ...ei hän voi ymmärtää, eihän hän ole koskaan minua edes rakastanut, muuta kuin VELVOLLISUUDESTA! Minä olen hänelle kuin kuka tahansa vieras ihminen ja Raija on hänelle se ainoa, rakas lapsi ja tytär. Näin on aina ollut vaikka minä tietysti olen aina yrittänyt toisin toivoa, mutta nyt minä taivun ja poistun tästä näytelmästä takavasemmalle. Näytelmä Laurikaisen suvusta jatkukoon ilman minua.